Transparency Internationalin selvityksen mukaan Suomi kuuluu oikeusvaltioiden viimeisimpien joukkoon yhdessä Perun, Kamerunin ja Indonesian kanssa. Suomalaisella oikeuslaitoksella on pitkät perinteet vaalittavaan kansalaisten oikeusturvan ja perusoikeuksien loukkaamisen hyväksyjänä. Väinö Tanner kirjoittaa kirjassaan Kahden maailmansodan välissä näin:
Tulin kokouspaikkaan, Häijälän kylässä sijaitsevaan Hakalan torppaan 16.4.1920. Tupaan oli saapunut muutamia kymmeniä henkilöitä. Tervehdittyäni istahdin keinutuoliin ja aloin kertoa tyynesti ja rauhallisesti, mitä edellisenä vuonna ja sen jälkeen oli tapahtunut ja mihin nyt oli pyrittävä.
Kokous sujui aluksi rauhallisesti ja mukavasti. Sitten avautui ovi ja sisään astui suojeluskuntapukuun pukeutunut nuori mies, joka kysyi, mitä kokousta tuvassa pidettiin. Nousin keinutuolista ja astuin muutaman askeleen nuorukaista kohti. Kysyin, kuka hän oli ja kehotin häntä heti poistumaan, koska tuvassa pidettiin kokousta. Nuorukainen pyörähtikin hyvin nopeasti ympäri ilmeisesti peläten jotakin voivan sattua hänelle.
Pian ovi temmattiin uudestaan auki ja sisälle ryntäsi miehiä, jotka mitään puhumatta nykäisivät minut tuoliltani, tarttuivat monin kourin minuun käsiksi, osa hieman kuristellenkin, ja raahasivat minut pihalle.
Ulkona oli suuri joukko ilmeisesti suojeluskuntaan kuuluvia meihiä. Siellä alkoi tavaton rähinä. Nimismies Wahlroos ravisteli minua käsi revoverin liipaisimella ja joku toinen hakkasi kiväärin perällä. Aivan korvani juuressa ammuttiin vielä neljä laukaustakin. Tarkoituksena ei kuulemma ollut koskea minuun, vaan paukutella "yleisen kunnioituksen osoitukseksi". Yleisön keskuuteen levisi jo tieto, että minut oli ammuttu. Jonkin verran minua mukiloituaan miehet kuljettivat minut takaisin tupaan. Väki oli sinä aikana ehtinyt hävitä, osa ovesta, osa ikkunoista.
Wahlroos istahti pöydän ääreen ympärillään miehiä jonkilaisena lautakuntana. Siirryttiin suoraan asiaan. Wahlroos kysyi, kuka olin ja mitä minulla oli asiaa. Sanoin, että olin osuusliikke Elannon toimitusjohtaja, kansanedustaja ja entinen senaattori ja että asiani oli selvittää poliittista tilannetta paikkakunnan väestölle. Nimismies hämmentyi eikä jatkanut enää kyselyään. Huomautin, että jos tämä oli nimismiehen ainoa kaipaama tieto, aion lähteä pitämään johtokunnan kokousta, sillä työväenyhdistys oli juuri perustettu ja sen johtokunta istui sivuhuoneessa.
Otin pöydältä lampun mukaani, pyysin anteeksi poistumistani ja menin kokoukseen. Sivuhuoneessa sitten jatkettiin työväenyhdistysken toiminnan suunnittelua. Sen jälkeen ei tapahtunut mitään. Wahlroos seurueineen poistui, vähän ajan kuluttua meidänkin kokouksemme päättyi, ja minä lähdin toiseen taloon, josta minulle oli varattu yösija.
Mielestäni oli kuitenkin tapahtunut niin törkeä loukkaus puhevapautta ja ihmisen esteetöntä kulkua kohtaan, etten jättänyt asiaa siihen. Ilmoitin tästä heti silloiselle sisäministeri Albert von Hellensille. Hän valitti kovin asiaa, mutta sanoi, että hänen oli vaikea puuttua siihen. Ilmoitin tapauksesta myös Turun ja Porin läänin maaherralle, joka sanoi, etteivät he voineet erottaa nimismiestä toimestaan, kuten oli vaatinut. Hän lupasi kuitenkin panna toimeen tutkimuksen.
Juttua puitiin oikeudessa marraskuussa 1920. Kihlakunnanoiekus istui lähellä Karkun asemaa olleella kokouspaikalla. Väkeä oli tullut melkoisesti paikalle. Oikeudenkäynti oli lyhyt ja omalaatuinen. Minua vastapäätä istui puheenjohtaja, joka ei nähtävästi ollut lainkaan suoepa minua ja asiaani kohtaan. Lautakunnan jäsenet olivat paikkakunnan johtavia henkilöitä, josta eivät voineet ymmärtää asennettani. Yleisökin oli enimmäkseen vihamielistä.
Tehtäväni oli vain esittää vaatimus tällasien asian käsittelemisestä oikeudenmukaisesti, mutta siitä ei tullut lainkaan sellaista käsittelyä, kuin olin odottanut. Erilaiset henkilöt todistivat jyrkästi minua vastaan. Sen sijaan minun esittämäni todistajat selitettiin kaikki työväenyhdistysken johtokunnan jäseniksi, ja heidät jäävättiin.
Jutun käsittelyä jatkettiin vielä tammi- ja toukokuussa 1921 ja sen jälkeen hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa, mutta tulos oli sama kaikissa oiekusasteissa: syyte hylättiin ja kaikki asianosaiset vapautettiin. Matkani oli ollut aivan turha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti